pirtunen

väriä!!!

2011-06-16T12:07:00.000+03:00

selasin vanhoja kirj....eiku kuvia tässä blogissani ja tulin siihen tulokseen, että nyt tarvitaan vähän väriä.

runo- ja valokuvatorstai: Odotus

2011-06-16T11:45:00.001+03:00

Illalla minä mietin,
kuinka sinun sydämesi lyö ensimmäisen kerran
ja silloin omani alkaa takoa villisti onnellista sykettä.
Minä kiinnyn sinuun tuntematon,
samalla kun sinä rakennat itseäsi
solu solulta.
Olethan vahva
ja pysyt luonamme,
anna meidän rakastaa sinua.
Minä ristin käteni vatsalleni
ja varjelen sinua,
ainakin yritän.

Ensi vuoden alussa meidän perheemme saa, jos Luoja suo, uuden perheenjäsenen, Sitten meitä on jo viisi, ohoh :)

Runo- ja valokuvatorstain haasteena siis Odotus

Aarre

2011-03-28T11:14:00.001+03:00

Mustavalkomaanantain aiheena: Aarre

Todelliset ja tärkeimmät aarteet ovat tietenkin läheiset ihmiset, mutta koska heitä en ala nyt kuvaamaan, kuvasin esineen, joka edustaa minulle rakkautta. Koru, jonka olen mieheltäni saanut, joka on sen näköinen kuin olisin syntynyt se kaulassani. Lapsi tempaisi sen minun kaulastani ja se oli pitkään hukassa, Hyvät Henget onneksi varjelivat ettei se joutunut imuriin (tai sitten olen hiukan huoleton imuroija...). Ei löytynyt etsien, mutta löytyi sattumalta, kun lakkasin etsimästä. Niin kuin rakkaus. Ja siinä se nyt taas on mukana, aina

200. (runo-&valokuvatorstai)

2011-03-24T21:13:00.000+02:00

En halua kirjoittaa
Libyasta, Japanista, sodista, enkä tuhoista.
En halua kirjoittaa politiikasta.
En halua kirjoittaa kuolemasta.
En halua kirjoittaa peloista.
En halua kirjoittaa surusta.
En tuskasta, kriiseistä tai epätoivosta.
En halua, vaikka ne koskettavatkin minua.

Minä haluan maalata sanoilla
kaunista maailmaa,
puhdistaa elämää virke virkkeeltä,
herätellä huomaamaan
pienet asiat
pajunkissa
raekuuro
kuunkehrä
Minä kirjoitan itselleni,
parannan itseäni,
ehjään,
kunnostan ja saatan itseni sijoilleni.
Siksi.

Valokuvatorstain osalta haaste oli minun kohdallani vain räpsäsy. Tarina alkoi siitä, kun pienempi lapsi heräsi kuudelta ja nousi nähtävästi väärällä jalalla, kuten sitten teki myös äitinsäkin, eli minä. En saanut kunnon tilaisuutta pohtia tätä haastetta ihan ajan kanssa, vaan kun totesin, että kuvat, jotka kävin oven raosta nappasemassa tuiskussa, raekuuron jälkeen menivät piloille. Ja kamera ja vaatteet kastuivat ja kuviin ei tullut rakeita, mutta hameenhelmat sai veikeän helmikoristelun, kun kyykötin siinä ovensuussa rakeiden seassa. Sitten samalla kun houkuttelin lasta syömään ei-niin-lemppariruokaa, otin kameran käteeni, se oli kuivunut ja nappasin kuvan ikkunan läpi. Muutama kuva oli vain valkeaa lumipyryä, mutta tästä kuvasta sentään erottuvat navetan vino savupiippu ja koivunoksia. Että sen pituinen se. Ai niin ja sitten meni taas hyvä tovi ennen kuin sain kuvat koneelle, välissä lisää vastahankaisuutta, leikkiä, iloa, naurua, taas syömistä, lattioiden pesua, pyykkien ripustelua, tiskausta, vaipan vaihtoa, iltapalaa, hampaidenpesua, imetystä, iltasatua, nukutusta, hiipimistä pois nukkuhuoneesta ja tadaa tässä istun tietokoneella ja saan vihdoin laitettua nämä tänne :) Eli minä en pyrkinytkään kuvaa ottaessa enää laatuun, halusin vain ottaa kuvan. Ottaa kuvan, koska halusin, aivan sama millaisen.

************************

Runotorstai: Voitte kirjoittaa runon runosta, runonkirjoittamisesta, runoideasta tai vapaavalintaisesta aiheesta. Liittäkää halutessanne mukaan lyhyt suorasanainen selitys siitä, mitä runojen kirjoittaminen teille merkitsee tai miten rakennatte runonne, miten haasteet inspiroivat teitä kirjoittamaan, mistä runo lähtee syntymään. Tarkoitus on pohtia runon kirjoittamisen merkitystä itselle. Pohdinnan voi tietysti kirjoittaa haasterunoonkin ja jättää selostukset pois. Aihe voi kuulostaa hankalalta, mutta sen tarkoitus on haastaa teitä miettimään runojen kirjoittamisen merkitystä itsellenne.

Valokuvatorstai: Aiheena on siis tällä kertaa kuva ja sen kuvausprosessi.

Haasteessa aihe on vapaa. Ainoa rajoitus on, että kuva on otettu nimenomaan tätä haastetta varten. Ottakaa kuva ja kuvailkaa joko sanoin tai kuvin, mitä toimenpiteitä kuvan tuottaminen edellytti. Prosessia voi lähteä kuvailemaan vaikka jo ideasta alkaen. Tällä tavoin voimme saada hyviä ideoita toisten kuvausprosesseista, jakaa toisille ideoita ja osaamistamme, ehkä jopa kehittyä valokuvaajina.

mustavalkomaanantai

2011-03-21T14:36:00.000+02:00

Ensimmäistä kertaa osallistun mustavalkomaanantain haasteeseen.
Tällä kertaa aiheena Kuvio.

idea

2011-03-17T17:07:00.002+02:00

Valokuvatorstain ja Runotorstain aiheena Idea, tässäpä niitä, kuvana ja sanoina:

Täytyy tunnustaa, että en ole aivan varma, kumpi tämän kuvan on ottanut Mies vai minä, enkä muista myöskään mikä tässä oli ideana, mutta joku idea siinä oli :)

**************

Poks poks poks,
ajatuskuplat poksahtelevat pääni sisällä.
Idea toisensa perään syntyy
ja kuolee,
ei dramaattisesti,
vaan hitaasti hautautuu ajatustomun alle.

Vielä ei ole aika päästää äitiä laitumille,
äidin paikka on lapsien lähellä,
pitää olla valmis hetkenä minä hyvänsä
pesemään peppua,
houkutella uhmakasta lasta pukemaan,
syömään,
ulos,
sisälle,
syliin,
pois rapakosta,
nukkumaan,
heräämään,
hyvälle tuulelle.
Ja isomman lapsen kanssa tehdä läksyjä,
neuvotella kotiintuloajoista,
kasvattaa,
asettaa rajoja,
halata,
riidellä,
sopia
ja taas halata.
Ei siinä ehdi tehdä kuin muutaman oikein nurin oikein nurin,
Ja nekin menevät väärin.
Ei tule villapaitaa,
pipoa
ei edes pannulappua.

Iltaisin vakuuttelen itselleni
olevani paljon muutakin kuin pelkkä äiti,
etsin uuden neuleohjeen ja langat valmiiksi,
päätän aloittaa heti kun lapsi nukahtaa.
Kuitenkin kuorsaan jo ennen kuin lapsen hengityksessä kuultaa uni.

Mutta kyllä minä vielä joskus
saan idean ulos päästäni,
pujotan sen neulansilmään,
kirjon kaikki villasukat täyteen auringonkukkia
ja virkkaan pitsit tiskirätteihinkin

sade

2011-03-14T10:31:00.000+02:00

Tulkoon harmaus,

ja harmaus tuli.

valokuvatorstai:TUNNE

2011-03-12T19:58:00.000+02:00

Eli valokuvatorstaissa myös haasteena tunne

Runotorstai: Tunne

2011-03-10T22:08:00.000+02:00

Runotorstain 198. haaste Tunne

Tänään vietin henkilökohtaista
MaaTuska päivää.
Aamu näytti ihan lupaavalta,
mutta sitten notkahti,
kerros kerrokselta vain pienenin
ja pienenin.
Väsynyt ja niin pieni, että voi mennä helposti hukkaan,
kierähtää sängyn alle, lapsi vahingossa nielaista,
takertua ohikulkijan kengänpohjaan siihen purukumin viereen
tai joutua rusinanaksi luultuna kompostiin.
Seuraavalla kerralla täytyy vetää ruusuhuivi lippusalkoon,
puolitankoon,
että naapuritkin tietävät varoa
astumasta päälle.
Nyt menen, kun vielä voin,
peittelen itseni tyhjien kuorieni viereen,
yön aikana loksahtelen jälleen sijoilleni.

*****************

Eilen oli tarkoitus osallistua edelliseen haasteeseen, mutta minulle kävi siinä vähän sellainen mustetahratesti-ilmiö, haasteena oli tämä kuva, joka toi viime aikaisten tapahtumien vuoksi mieleeni homeen. Ehkä olisi ollut ihan sama, mikä se kuva olisi ollut, olisin sen homeena nähnyt joka tapauksessa. Mutta kieltäydyin kirjoittamasta runoa homeesta, ainakaan vielä, ehkä sitten kun voin olla satavarma, etten joudu asumaan homeen kanssa samassa paikassa yhtään päivää. Joten piti odottaa vielä viime yö, että pääsin kirjoittamaan runoa, viimeiseen lauseeseen saakka pelkäsin, että maatuskan sisältä paljastuu sädesienirihmastoa, mutta ei onneksi!

Elämä nyt

2011-03-07T15:14:00.000+02:00

Elämä heilahtanut uusiin uomiin, tai ainakin se etsii omia uomiaan. Vanhasta vaikeaa ja haikeaa luopua, mutta olemme tulleet tilanteeseen, jossa pakko vaihtaa suuntaa.

Kotimme on laholoukku, ellei myös home sellainen. Havahduimme tajuamaan tilanteen vasta kun sairastimme lähes taukoamatta pari kuukautta koko perhe. Vasta silloin tajusimme, että vajonnut lattia ja seinä voivat aihettaa muitakin harmeja, kuin pelkästään sitä että tavarat kierivät huonen lattialla sinne vajonneelle puolelle. Terveystarkastaja totesi, että mitään sisäilmamittauksia ei kannata edes tehdä, kun homma on ihan selvä jo siitä että tosiaan se seinäkin putoaa alas päin. Lahottajabakteerit aihettavat samoja vaivoja, kuin home, sitä mitä siellä lattian alla on, ei tiedä kokonaisuudessaan kuin vasta sitten kun lattia puretaan.

Olemme nyt viikon olleet evakossa, olo kuin häkkiin laitetulla eläimellä. Kauhea koti-ikävä, ei niinkään sitä taloa vaan sitä, että ylipäätään oli vielä koti. Uusi koti saadaan vasta kesällä, siihen asti jatkuu tätä evakkoelämää. Ja koti piti olla paikka jossa on turvassa, sen piti olla se, minne voi rauhassa mennä. Surettaa kovasti, itkujen kautta ja positiivisia puolia etsimällä on nyt sulateltu tätä asiaa. Hyvä tietenkin, että päästiin sieltä pois. Ja kenellekään meistä ei ole tullut (toivottavasti) mitään pysyviä terveyshaittoja. Minä olen nyt evakon aikana sairastunut vielä ikävään influenssaan, kuumetta ollut jo viisi päivää 39 asteen molemmin puolin, buranan avulla jaksanut päivät touhailla ipanoiden kanssa. Mutta kaksi oiretta ainakin hävisi liki heti pois lähdettyä, silmät eivät ole aamuisin muurautuneet umpeen ja nyt nenän limakalvojen turvotus on hävinnyt (sain siihen vaivaan tosin Avamys suihketta).Välillä tuntuu että on vaikeaa säilyttää positiivisuutta ja kiitollisuutta, vaikka kyllähän tässä on paljon aihetta, välillä vaan tuntuu että on ihan pakko synkistelläkin, ettei vaan jaksa muutakaan. Raskaimmat ajat kuitenkin on vielä edessä, uuden kodin remontti ja muutto sinällään ovat jo aika haastavia, kun perheen pienin on nätisti sanottuna aika vilkas ja ehtii jos jotakin touhata, jos kääntää selkänsä hetkeksi; mutta meillä muuttoon tulee lisämausteeksi vielä se, että KAIKKI täytyy puhdistaa huolellisesti, ettemme kanna uuteen kotiin niitä vanhan kodin sisäilman "peikkoja". Ihan kaikke ei tietenkään edes voi puhdistaa, niitä sitten ei oteta uuteen kotiin. Paljon varmaan heitetään kylmänviileästi pois tavaraa, ainakin ne kaikki parsimista odottavat reikäiset sukat, en kyllä ala niitä pesemään ja tuulettamaan... eli jotakin hyvääkin tässä, pääsee joistakin kivistä ja taas reki kevenee. Näillä pienillä asioilla sitä sitten yrittää itseään lohduttaa ja piristää....

Ei ole itku kaukana nytkään kun tätä kirjoitan. Tuntuu kuin joku vieras olisi tullut kotiimme ja ilkeästi vain häätänyt meidät sieltä pois ja sitä ei voi kuin pelkästään vaan hyväksyä. Tämä sota on hävitty jo ennen kuin sitä edes käytiin. Toisaalta se laho oli siellä jo ennen meitä, joten kai se on oikeudenmukaista, että viimeksi tulleet lähtevät.

Ehkä nimi on enne, sukunimeni tarkoittaa Pohjanmaalla (mistä on sukukin lähtöisin) pystyyn kuivunutta, lahoa puuta. Niin että jos ottaisi vaikka uuden sukunimen uuteen kotiin, Raikas, Terve tai vaikkapa Myrkytön voisi toimia paremmin.

p.s. kamera vielä vanhassa kodissa, joten laitan vielä muutaman kuvan "vanhan kodin aikaan"

arkista paapatusta

2010-12-09T15:33:00.000+02:00

Istun tässä lapseni päiväunia valvomassa. Hän otti yhteen olohuoneen lasipöydän kanssa ja pöytä voitti 6-0 ja tyttäreni otsan keskelle kasvoi mustelmainen sarvi. Tietenkin soitin kauhuissani neuvolaan ja sieltä sanottiin, että seuraile tilannetta. Ja minä tässä seuraan. Tyttö on melkoinen höyrypää, juoksee ilman järjenhiventäkään minne sattuu ja kaatuilee ja muksahtelee. Hän on välillä kuin flipperipallo, joka singahtelee seinästä ovenkarmin kautta kenkätelineeseen ja sieltä takaisin seinään jne. Ensimmäinen lapseni oli paljon rauhallisempi ja varovaisempi, tosin viime viikolla häneltä poistettiin tikit jalkapohjasta, että kyllä nitä vahinkoja vanhemmallekin sattuu. Mutta kyllä heillä on onneksi Varjelus mukanaan, ja niiltä kaikkein pahimmilta haavereilta ollaan onneksi vältytty. Ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä hermoheikompi ja pelkääväisempi minä olen, vaaranpaikkoja näen jokapuolella. Minusta tuntuu kuin vanhenemiseni olisi saanut kaksinkertaisen nopeuden lasten syntymän jälkeen. Kuluttavaa olla koko ajan varpaillaan ja kuulostella ja katsella, että missä mennään ja millä vauhdilla. Huoh.

Mutta nyt haluan jakaa kanssanne muutaman hauskan jutun viime viikoilta:

*Yritin ottaa tonttuilukuvia lapsistani joulukorttia varten. Tuuli (kohta 14kk) repi tonttumyssyä pois päästään sitä mukaa, kun sen yritin hänelle laittaa ja oli paljon kiinnostuneempi kamerasta, kuin mallina olemisesta. Jossain vaiheessa puuskahdin että ei tästä kyllä nyt mitään tule. Petrus (7v) isoveljen ymmärryksellä sanoi että "ei niin, mutta tästä saisi kyllä hauskan kotivideon".

*Tuuli tomerana tyttönä taas järjesteli lelujaan ja kantoi kaikki kolme vauvanukkea minun syliini ja katsoi lopputulosta tyytyväisenä, sitten minä erehdyin paijaamaan nukkeja ja puhelin niille hellästi. Tyttäreni mulkoili minua hetken, heitti kaikki nuket sylistäni pois ja kiipesi itse syliini. (ja hän ei tosiaan ole mikään sylivauva, heti jos tulee itse vapaaehtoisesti syliin on melko varmaa, että hän on kipeänä... niin tai sitten mustasukkainen :)

*Pelasimme aliasta vähän sovelletuilla säännöillä, eli jokainen vuorollaa antoi vihjeitä ja kaikki sai huutaa yhtäaikaa arvauksiaan. Minulle selvisi kuinka tylsä olen, kun Mummi antoi vihjeen "sillä liitetään asioita toimistoissa yhteen"... minä vastasin että "klemmari" ja Petrus vastasi että "Rakkaus". Kumpikaan ei arvannut oikein (se oli nitoja), mutta Petruksen vastaus oli minusta Maailman Paras!!!!!!

Joo, näitä juttuja pitäisi oikeasti kirjoittaa ylös, että voisi sitten lastenlapsille kertoa, millaisia hassuja heidän vanhempansa olivat pieninä. Mutta niin niin, pitäisi ja pitäisi, hyvä kun ehtii vessassa käydä kun meidän taapero juoksuttaa meitä niin paljon.

Onneksi on yöt ja päiväunet, silloin minä ehdin vähän neuloa. Tein tässä taannoin ensimmäisen villasukan kantapään aikuisiälläni (se tätä edellinen oli ala-asteella siis). Se onnistui ihan hyvin, mutta koska minä olin pöljä ja käytin kaksinkertaista lankaa yksinkertaisen ohjeella, sain aikaan aika valtavan sukan, johon mieheni molemmat jalat olisivat mahtuneet, jouduin purkamaan koko tekeleen. Nyt kuitenkin tiedän että se ei ole maailman vaikein asia ja uskallan yrittää uudestaan. Mietinkin jo tuossa, että kuinka monta villapaitaa ihmisen pitää oikein neuloa, että uskaltaa tehdä villasukan. Näköjään 7 villapaitaa on ihan sopiva määrä. Mikäköhän siinä on, että nämä tekeleeni miehelleni ovat näin surkeita. Hän pyysi minulta oikein värikästä villapaitaa. No minähän otin sitten ja aloitin villapaidan joka komeilee kaikissa sateenkaarenväreissä. Etukappaleen tehtyäni, mies sitten sanoikin, että on vähän liian hippityylinen, että semmoinen oliskin sitten kiva, jossa on kaikkia luonnonsävyjä, erilaisia murrettuja ruskeita ja harmaita.... Hah, minä päätin silti jatkaa sitä värikakofoniaa, jonka olin aloittanut. Sain paidan valmiiksi kyllä, hihoista tuli vahingossa noin 10cm liian pitkät ja paita päätyi käyttämättömänä hyllylle odottamaan jotakin ihmettä. Sitten kerran ajattelin että pidän sitä sitten itse, kun ei kerta hänelle kelpaa, vetäisin paidan ylähyllyltä ja sain päälleni hiirenpapanasateen. Ryökäleet olivat järsineet vihreää lankaa ja käyttämättömässä paidassa oli melkein reikä. Minä voisin sanoa että olin jokseenkin ärsyyntynyt. Ja olen edelleen ja en vieläkään tiedä mikä paidan kohtalo on. Tunnetteko jonkun tosi pitkäkätisen ihmisen, jota palelee?

En taaskaan jaksa käydä läpi kirjoitusvirheitä, joten yrittäkää saada selvää. Kirjoitan monikossa, koska haluan uskoa että tätä lukee joku ja joku muukin.

Joulutouhut jatkukoot ja hyökkään surkean villasukan kimppuun, jos tytön unet kestäisivät vielä tovin.

isä

2010-11-16T12:01:00.000+02:00

Valokuvatorstain haasteena isä.
Tämä kuva on holtittomasti kuvattu, sen tyttären, joka teki isästä isän, roikkuessa äidin kädessä. Isä sai ikioman kuvakirjan isänpäivälahjaksi.

! (II)

2010-11-07T10:47:00.000+02:00

Joskus joku Ajatus päättää huutaa itseään,
karjua kovaa ja itsepintaisesti,
vyöryen nöyrempien ja hiljaisempien ylle.
Jonkun aikaa voin kiemurrella,
poukkoilla pääni sisällä sitä karkuun,
mutta Ajatus saa siitä vain enemmän voimaan.
Jossain vaiheessa on pakko kuitenkin ajatella se Ajatus.
Sellaisella Ajatuksella on oma elämänsä,
omat sivuraiteensa ja päämääränsä;
Ne vievät minut jonnekin toisaalle,
kuin olin menossa.
Ja hyvä niin,
koska ne ärsyttävimmät Ajatukset
vievät minut lähemmäs totuutta,
jonnekin minne en hiljaisia ja nöyriä kuunnellen koskaan pääsisi.

Runotorstai kääntyi minulla jo sunnuntaiksi. Aiheena siis: !

!

2010-11-05T12:06:00.001+02:00

Valokuvatorstai haastaa kuvaamaan, aiheena: !

kuva on varsin tuore, tältä aamulta. Aiheeksi olisi käynyt myös: #¤=*€£&%¤&##¤"!¤/)(!!!!!!

****************'
Tässä on tarinalle jatkoa, Herra Pallokorva pääsi metsään etsimään itselleen uutta kotia. Kolme kertaa pyysin ettei palaa meidän kotiin. Kiirus oli jo varmaan juomaan, sen verran paljon hän mussutteli juustoa väliaikaisvankeudessaan :)

askarteluvinkki

2010-11-03T10:59:00.002+02:00

Näin marraskuussahan voi jo vähän ajatella Joulua ihan hyvällä omallatunnolla, minähän ympärivuotisena jouluihmisenä ajattelen sitä kesät talvet -silti joulukortit tietenkin jää aina viimetippaan-. Mutta tämäpä ei ole joulukortti askarteluvinkki, vaan tämmöinen Koristusvinkki.

Joulukuusen koristelu on melkein yhtä hauskaa, kuin sen kuusen varastaminen naapurin metästä. Joten viime vuonna sain ajatuksen -jonka joku varmasti on saanut myös ennen minua-, että jokaiselle perhenjäsenelle pitää väkertää oma joulukuusenkoriste, joka killuu sitten joka vuosi siellä kuusessa. Petrus sai omansa viime vuonna (Tuuli vauvan ansiosta en ehtinyt muille tehdä). Huovutin pallon,johon kirjoin sitten Petruksen nimen ja kukkasia ja sydämiä.Tänä vuonna meille ei tosin tule Joulukuusta, kun tämä meidän Tuuli(spää) on sen verran sähäkkä mimmi, että Kuusi ei säilyisi varmaankaan pystyasennossa kovinkaan pitkään, joten lopuilla palloilla ei onneksi ole kiire.

Lähes kaikki käsityöt ovat nyt jäähyllä, kun ei vaan ehdi tahi sitten lasten mentyä nukkumaan on niin rättipoikki, että olisi käsityöhenkis-itsemurha edes aloittaa mitään, kun ne kuitenkin sitten jäisi kesken. Nim.merk. olen luonut muutaman silmukan homehtumaan puikoille.

Väsymyksestä tulikin mieleeni, että kuinka moni teistä tietää, mikä on kuijotin ja mihin sitä käytetään? En minäkään tiennyt ennen, kuin sitten eilen illalla kuulin sellaisista puhuvani. Kuijotin on tietenkin väsyneen mielen omavaltainen yhdistelmä kaijuttimista ja kuulokkeista, kun sanoin Miekkoselleni että hänen täytyy käyttää kuijottimia, jos meinaa yöllä editoida videoitaan. Tästä seurasi aivan käsittämätön lähes hysteerinen naurukohtaus minulle, kyyneleet valuivat silmistä ja nauru ei meinannut loppua. Onneksi sitten sain vaihdettua tämän nauruhysterian toiseen hysteriaan, kun tapasin jälleen Herra Hiiren (herra siksi, koska inhoan älyttömästi hiiriä, ja ajatusta Rouva Hiirestä, jolla on tapana putkauttaa maailmaan lisää hiiriä, en kertakaikkiaan kestä) meidän vessassa. Pelkäsin jo että en voi enään ikina pestä hampaita, saati muutoin käyttää vessaa, ikinä koskaan, mutta aamulla hän ei onneksi enää ollut siellä. Vanha talo, me emme kai koskaan pääse eroon hiiristä, kun kissaakaan ei meidän perheeseen voi ottaa niitä jahtaamaan, eikä meillä näitä hiiriä suostuta tappamaan muutoinkaan, mitäs tässä enempää huonoa karmaa kartuttamaan. Minulla ei ole kai muita vaihtoehtoja, kuin opetella elämään näiden otusten kanssa. Koville se ottaa. Huoh. Viime kuukaudet olen Facebookissa tehnyt vain lähestulkoon pelkästään hiiri-aiheisia tilapäivityksiä, olen yrittänyt lopettaa sen, joten siksi kai tämä hiiriaihe lipsahti sitten tänne blogiini, mutta olihan sillä sentään aika hyvä aasinsilta, vai? Mutta yritän olla lietsomatta itseäni kovinkaan hurjaan hiirihysteriaan. Joten se siitä sitten.

******************
Lisäys iltasella:

Hän pääsi ensin ajelulle lastenvaunujen alaosassa ja sitten uusiin maisemiin metsään :)

Runotorstai: Mahdoton Paikka

2010-10-29T09:01:00.000+03:00

Tällä vanhalla kirjoituksella osallistun tällä kertaa

Äiti, voiko joku herättää kuolleen leppäkertun jälleen henkiin?
Äiti, onko niin, että jos ampuu toista, niin se toinen voi kuolla?
Äiti miksi sitten on leikkipyssyjä?
Äiti salaa kyyneleen pois pyyhkäisee,
huokaa en minä sitä ymmärräkään.
Äiti ei ymmärrä, miksi toista satuttaa
ja miksi sitä leikkinä lapsilleen opettaa.
Äiti kysyy itsekin miksi,
ei voi sitä ymmärtää.

Äiti, onko ne aikuisia jotka sotii?
Äiti, eikö niiden äidit niille kertoneet, ettei toista saa satuttaa?

Epätoivo ulvoo susien lailla äidin päässä,
kuinka selittää lapselle maailmaa,
jota ei itsekään aina voi käsittää.

Äiti, yksi poika puri minua, saanko minä purra ensi kerralla takaisin?
Äiti, miksi se sitten sai minua purra?
Niin mutta äiti, se puri silti.
Minä kysyn sitten isältä saanko purra.
Saattaapas antaa luvan.
Äiti, onko pakko aina totella sinua?
Äiti, ketä sinä tottelet?

Sydäntä,
sydän kertoo mikä on oikein, mikä väärin.
Aina ei ole helppoa tehdä oikein,
mutta se on ainoa tie,
jota kulkea pysyäkseen sovussa itsensä kanssa.

Äiti, siksikö ne sotii, kun ne ei ole sovussa itsensä kanssa?
Äiti, pitäsköhän niille kertoa se?

Äiti lastaan halaa,
epätoivo äidin päässä vaikenee, kuin sudet auringon noustessa.
Äiti syleilee aurinkoaan
ja jaksaa taas uskoa maailmaan.

Äiti, miten perhonen syntyy?
Niin, mutta mistä se ihan ensimmäinen perhosenmuna sitten tuli?
Äiti naurahtaa,
sitä minäkin mietin.
Ja Elämä jatkaa kulkuaan,
asetellen lapsiensa askeleet aina uudelle kysymykselle.
Äiti luulee,
että ei maailmaa voi ymmärää,
saati selittää
siellä täytyy vaan elää
ja kulkea omaa tietään
rakkaus sydämessään
ja rukoilla ihmettä.

Maapallo keinuu avaruuden käsivarsilla,
sielut uinuvat ihmisten kehoissa,
jonakin päivänä he heräävät,
todeksi unen elävät.
Ja äidit eivät kyyneleitään enää joudu vuodattamaan.

Runotorstaista löytyy lisää runoja aiheesta Mahdoton Paikka

Valokuvatorstai: Mahdoton Paikka

2010-10-28T21:43:00.000+03:00

Tähän haasteeseen olisi paljon kuvia tarjolla, jotenkin meidän elämään kai mahtuu niin paljon mahdottomia paikkoja...

Tässä kuitenkin yksi aihe, mutta monta kuvaa, jotta pointti tulisi varmasti kaikille selväksi: eteinen on aivan mahdoton paikka, koska sieltä pitää koko ajan raahata uusia kenkiä sovitettavaksi tai muutoin vain ympäriinsä leviteltäväksi. Lapsemme rakastaa kenkiä ulkonäöstä ja koosta riippumatta. Onkohan tällä syndroomalla joku nimi, Tuhkimo kenties...?

Valokuvatorstain muuta satoa täällä!

en tiedä mitään (taaskaan)

2010-10-22T16:26:00.002+03:00

Yksi on,
toinenkin on.
jokainen on toiselle toinen,
yks ja toinen on,
ei toisiaan enemmän tai vähemmän.
Mutta yhdessä enemmän.
Mutta jos Kumpi ja Kampi tappelee,
Kompi voittaa,
koska sen ei tarvi tapella.
Silloin on parempi olla yksi,
kuin JokaToinen, joka toiselle kuoppaa kaivaa.

Viimeaikoina velloneet ihmisoikeusloukkaukset, riitely, toisten syyttely, kummallinen mahti kohottaa itsensä toisen yläpuolelle sanoa "hyvä on, minä hyväksyn sinut", vaikka mistä sellaisen vallan edes kukaan voi saada, paitsi narsisti päiväunissaan, saivat minut tajuamaan että Minä En Tiedä Mitään. En muuta kuin Yksi ja Toinen On Ihan Yhtä Paljon. Mutta yhdessä enemmän.

Rakkautta ihmissydämiin toivoen,
pirta

Runotorstain haaste "en tiedä mitään

en tiedä mitään

2010-10-22T14:08:00.001+03:00

Tämän torstain haaste: en tiedä mitään

valokuva runona

2010-10-15T11:31:00.000+03:00

Pikkusisko vilkuttaa isoveljelle valokuvaan,
veli on siinä vauva, siitä on jo seitsemän vuotta.
Hän painaa poskensa veljensä vauvanposkea vasten ja nauraa kihertää.
Vilkuttaa ja antaa kuvalle suukon.
Veli toisella puolella ruokapöytää katselee tätä hymyillen hiljaa
ja vilkuttaa takaisin.
Rakkaus kohisee minussa heitä katsellessani.
Tästä olisi pitänyt ottaa kuva,
huomaan taas liian myöhään.

Runotostain aiheena myös valokuva

Ensilumi

2010-10-14T18:24:00.000+03:00

Lähdin kuvaamaan ensilunta. Unohdin kuvata lunta. Onhan tuossa orvokin takana vähän sentään.

valokuva(torstai)

2010-10-14T18:18:00.001+03:00

Valokuvatorstain haasteena valokuva

Kävelin ensimmäisen valokuvan luokse, joka kodissamme tuli vastaan. Tässä kuvassa olevan kuvan ottajaa en tarkalleen tiedä(muista), joku sukulainen käsittääkseni (olen itse tuossa keskellä, liian pieni siis muistamaan...). Aurinko hyppäsi tähän kuvaan mukaan, sekä meidän ympärivuotiset jouluvalot, joten on siinä se Valokin mukana ;)

eteenpäin

2010-10-01T08:51:00.000+03:00

**********************

Minä kompastun mattoon,
kaadun,
nousen,
jatkan matkaa.
Kävelen pihalle,
kahlaan lehtikasoissa,
korkeassa heinässä,
kärpässienen ohi vanhalle aitalle.
Sanovat että olen kävellyt kuukauden päivät,
mutta minä luulen että olen kävellyt aina,
ainakin Juuri Nyt ja muulla ei niin väliä.
Minä otan tämän maailman haltuuni,
vaikka pyörisin ympyrää on se silti eteenpäin.

(runo ylistyksenä tyttärelleni, joka täytti juuri 13kk, eikä oikein malta pysähtyä....)

Näillä osallitun tällä kertaa runo- ja valokuvatorstain haasteeseen "eteenpäin".

pitkästä aikaa valokuvatorstaissa mukana

2010-09-27T18:00:00.000+03:00

Valokuvatorstain haasteena Zen Cafén kappale Taivas on kirkas ja napakka.

mielensäpahoittaja

2010-09-27T17:20:00.000+03:00

Luin Tuomas Kyrön hauskan kirjan Mielensäpahoittaja. Hassua (melkein pelottavaa) miten pystyn (liian) hyvin samaistumaan päähenkilöön... Suosittelen kaikille, jotka haluavat välillä lukea jotain kevyttä ja kivaa (siin itsehän en paljon muuta luekaan nykyään). Mielenkiintoista miten lukemisen jälkeen oma ajatuksenjuoksu alkoi hapuilemaan samoja kulkuratoja kirjan kanssa. Heti kun olin kirjan lukenut, pahoitin yöllä mieleni hiirille, jotka ärsyttävästi poukkoilivat ja rapistelivat seinissä. En kuitenkaan kirjoittanut yleisönosastolle, enkä soittanut kansanradioon, jos sellainen enää edes onkaan. Mutta hyvä kirja :)

Tänää oli kaunis pakkasaamu, toinen lapsi onnistui jäitä pihalammikosta noukkiessaan kastelemaan hanskansa niin, että minun piti jälleen pahoittaa mieleni ja hakea kiiruusti uudet, ettei joutunut kouluun lähtemään märkine hanskoineen. Pienempi lapsonen kahlaili syksynlehdissä ja selvästikin nautti kuin äitinsä auringonvalossa hehkuvissa lehdissä. Minä olen niin syysihminen ettei voi muuta sanoa kuin harmi, ettei tätä kestä kauempaa...

Loppuun vielä ehkä kaunein runo jonka olen koskaan lukenut ja ymmärtänyt (monet ovat niin vaikeita, ettei pieni pääni niitä tajua oikein, mutta tästä avautui monta tasoa, joihin upota):

Kurkien huudot
hulmahtavat syysaamuun.
Lähtöön valmiit
eivät lähde salaa.

-Niilo Rauhala-

syksy

2010-09-21T15:13:00.000+03:00

En edes viitsi kerrata taas, kuinka harvoin tulee kirjoitettua. En kirjoita tänne juuri koskaan ja nyt teen sen taas.

Syksy on tullut. Villasukat ovat tulleet. Kynttilät myös, ulkona. Ja hampaita on tulossa, mutta se ei nyt liity tähän oikeastaan. Ei siis minulle. Vaan molemmille lapsille, eri hammasrotuja vain. Jos Kevät on Neiti,on Syksy kyllä Lady, mietin kun katselin hämähäkinseittiä, johon hämähäkki oli pujotellut kastepisaroita.

Elämä on arkisen ihanaa. Minä tykkään tämmöisestä tavallisesta. Eniten inhoan viimehetken suunnitelman muutoksia. Minä olen sisäisesti niin monimutkainen, että tarvitsen yksinkertaiset puitteet, niissä voi sitten elämöidä ja sätkiä ihan turvallisesti :)

Elämä tuntuu hyvältä, toivottavasti sinunkin.

kevät

2010-05-08T09:26:00.000+03:00

Tahtoisin kertoa jotain päivistämme, mutta se olisi todennäköisesti todella tylsää luettavaa, meille on elämää suurempia asioita, että esikoinen oppi lukemaan ja kuopus oppi taputtamaan käsiään ja vilkuttamaan ja kuinka monta rautahammasta isommalle on tullut ja kuinka monta maitohammasta pienemmälle... mutta teitä ne tuskin kiinnostaa :) Eikä meidän elämässä tapahdu nyt oikeastaan mitään muuta. Joten ei niistä viitsi kirjoittaa. Pidin monta vuotta tätä blogia, ennen kuin poistin kaikki (oho, juuri kävi esikoinen sanomassa "äiti, minä haluaisin tänään vähän auttaa sinua, onko täälä mitään töitä?" ja heti horjahdin ja lupasin että "ok, voidaan sitten siivota") ... niin mihin minä jäinkään... ah juu niin siis poistin ne tekstit ja aloitin muka uudestaan (päivitystahdistahan ei ollut puhetta...) ja en vieläkään oikein tiedä kirjoitanko tätä siis itselleni vai teille (tai onko teitä edes, lukijoita siis). Periaatteessa mietin, että "ei niitä tämä kiinnosta" ja kuitenkin tätä kirjoittaessani ajattelen "teitä". Ja jos kirjoitan tätä itselleni, niin miksi laittaa tämä nettiin, miksi ei pitää sitä vaan kovalevyllä? Jotain sosiaalista siis kuitenkin kaipaan kai :) vaikka ei pysty sitoutumaan siihen, että itse edes ehtisi käydä lukemassa toisten blogeja. On muutama blogi, joissa vierailen, aika harvakseltaan tosin nykyään, mutta ei niihin ehdi jättää elonmerkkejä itsestään, kun aina on jo puoliksi poissa tietokoneelta, siis ainakin ajatuksissaan. Mutta ehkä voi jättää tämän pohtimisen ja kirjoittaa vaan mitä ajatukset sormilleni syöttävät.

...kevät....

En ole hankkinut yhtään ainoaa siementä, en juurakkoa, en taimia... ensimmäinen kevät pitkiin aikoihin, ettei ole jotakin kasvamassa, tuntuu oudolta, mutta se kuuluu niihin karsittuihin oksiin. Ja viime keväänä laittelin paljon perennoja, joten on sieltä jotakin nousemassa sentään tänäkin keväänä. Ainakin ne iiihanat verikurjenpolvet, lemmikit (joo niitä piti ihan taimittaa, kun niin niistä tykkään) ukon- ja maariankellot, orvokit kylväytyivät itsestään ja kuunliljat toivottavasti jaksoivat talven yli, mitään ei kyllä vielä näy... Ja metästä raahatut lehtosinilatvat tavoilleen uskollisina ovat kyllä kylväytyneet itseksiin. Sinivuokot ovat myös vallanneet lisää alaa. Saksankirveli kurkottelee jo ylväästi ylhäällä ja lipstikka tulee hyvää vauhtia perässä... ruohosipulista puhumattakaan ja tulppaanit ja ah ja voi onhan näitä kasvilapsiakin...

... mutta nyt on taas mentävä... pienoinen heräsi päiväuniltaan.... heipä hei taas :)

uusi alku

2010-02-07T12:13:00.000+02:00

Maailmankaikkeuden ytimessä kehrätty Elämänlanka on vielä kerällä, saapa nähdä millaisena se paljastuu tälle tyttöselle.

Nii-in, otsikkokin sen jo kertoo, uusi alku, puhtaalta pöydältä. Postin kaikki kirjoitukseni vuosilta 2007-2010. Siihen mahtui monta kyyneltä, niin ilon kuin surunkin. Nyt jos jostakin välistä vielä aikaa saan silpaistua tälle blogille, ei se tule olemaan enään niin henkilökohtainen, ei enää itsetutkiskelua ja syväluotausta,vaan ehkä jotain kevyttä ja kivaa :)

Kiitos kaikille, jotka elitte mukana elämääni täällä! Ehkä vielä tässä uudessa aloituksessakin olette mukana, toivon niin :)